maanantai 30. heinäkuuta 2012

Perhosia vatsassa vol. 1

Vääääh!

Viime yönä, siellä harmaalla vyöhykkeellä unen ja valveen rajamailla vieraillessani mulla jysähti tajuntaan se, että oon puolentoista kuukauden päästä muuttamassa Lontooseen noin yhdeksäksi kuukaudeksi. Taas.

Aivan kuin ekalla kerralla, niin taas kerran toi muutto herättää mussa aivan tajuttomanmoisia pelonsekaisia tunteita. Onhan se iso muutos, uusi oppilaitos, "uusi" kaupunki ja maa.... Uudet kujeet. Hurrrjan jännittävää, mutta mua kyllä myös ahdistaa tää kaikki. Se on varmasti aivan luonnollista tässä tilanteessa, ketäpä tällainen muutos ei jännittäisi?

Miksi ei voi saada kaikkea? Haluaisin vain lähteä ja matkustella, nähdä maailmaa ja kokea asioita... Mutta olen hirveän läheinen perheeni kanssa. Tuntuu kamalalta, että joudun jättämään siskoni, vanhempani ja erityisesti kissani Oonan (ja vähäsen kans äidin kissan Oliverin... haha).

Jyväskylä oli hienoa aikaa ja paras valinta, mitä olen koskaan tehnyt. Pari vuotta Keski-Suomen hellässä huomassa (eritoten Grölannin veroiset talvet, lumimassat, tappopakkaset, Suomen Armeijan takki ja isän antamat talvipökät) auttoivat itsenäistymään ja löytämään sovun oman itseni kanssa. Oikealta tuntuva opiskelu, vapaus tehdä omia päätöksiä ja Kauppakadun yksiöni Ikea-keittiössä MasterCheffailu olivat parhaimpia asioita. Niin ja kivat ihmiset ja uudet ystävät. Mutta Jyväskylästä puhutaan sitten jossain toisessa kirjoituksessa enemmän! ;)

Takaisin tähän typerään fiksaatioon: tavallaan en tarvitse Jyväskylän kaltaista pesäeroa mennesseen enää, mutta en halua juurtua myöskään paikoilleni. En vielä.

Siis toistan, miksi ei voi koskaan saada kaikkea mitä haluaa?

Onneksi yhdeksän kuukautta menee nopeasti, varsinkin jos ja kun on hauskaa. En halua myhjätä neljän seinän sisällä ensi vuoden aikana, vaikka Lontoo on jo tuttu paikka. Haluan ottaa kaiken irti vuodestani. Haluan seikkailla, leikkiä turistia, vaikka olenkin mukamas yksi paikallisista... Haluan aidosti nauttia ja iloita asioista ilman, että pitää häpeillä tai yrittää säilyttää imagoa, joka ei kiinnosta ketään paskan vertaa.Yritän myös oikeasti olla sosiaalinen ja tutustua erilaisiin ihmisiin. Ehkä löydän uusia ystäviä, ehkä en.

Ainut asia, mikä minua pelottaa on se, että menetän itseni vuoden aikana. En halua muuttua pinnalliseksi tai unohtaa asioita, mitä olen oppinut arvostamaan. Jotenkin se on suurin pelkoni tällä hetkellä. Kuulostaa varmaan aika typerältä ja siltä, että murehdin turhaan... En vain halua Suomeen palatessani olla sellainen, joka ei enää edes tunnista omaa kuvajaistaan peilissä.

Nyt kun sain tuon kirjoitettua ylös, tuntuu tosiaan siltä että murehdin ihan turhaan ja vielä kaiken lisäksi typerästä aiheesta!

Siispä päätän nyt ja tässä, jos alkaa ahdistamaan lähden lenkille, tai vaikka leffaan yksin. Yksin leffassa kai kuulostaa joistakin pelottavalta ajatukselta, mutta oikeastaan pidän siitä. Saan olla ihan rauhassa ja mennä miten huvittaa. Kokemus on ihan erilainen kuin seurassa, suosittelen! Löydätte varmasti leffasta ihan erilaisia näkökulmia, kuin jos olisitte mennyt katsomaan pätkän kaverien kanssa.

Ei, tämä ei ole elokuva pyykkärinpäivästä. Kävin eilen yksin katsastamassa Lumikin ja Metsästäjän. Chris Hemsworth on iiiiiihana ja miksi kaikki, jotka auttoivat Lumikkia tuntuivat kuolevan läpi leffan?

Totuus on se, että mä olen aina ollut vähän yksinäinen susi. Ja ihan sinut sen asian kanssa. Olen tullut isääni, oman elämänsä sankariin ja taiteilijasieluun (vaikka se yrittää väittää muuta).

Tässä leikimme isän kanssa turisteja Mikkelin lähimaastossa...

Isä meni väärälle puolelle tienviittaa seisomaan.

Papski. <3

Ja mä rakastan Lontoota... Tai ainakin rakastin. Tuntuu, että joka kerta kun käyn siellä tunnen itseni enemmän ja enemmän alieniksi! Eikö sen pitäisi mennä juuri toisinpäin? Ehkä tässä nyt puhuu vain pelko. Jahka saan arjesta kiinni Lontoon sydämessä ymmärrän taas sitäkin metropolia enemmän. Koen vain, että Suomi on niin uskomattoman kaunis maa ja verrattuna näkemääni ulkomailla, se on todellakin paras maa tällä planeetalla.

Marsista ja sen provinsseista en sitten osaa sanoa enempää.

Mutta pakkohan se on lähteä, kun on vielä nuori. Kotiin voi aina palata, se ei katoa usvana ilmaan tai lennä tornadon mukana silmänräpäyksessä Oziin. Ei ainakaan ilman mua.

Naapurimme omistaa aidon doubledecker-bussin... Se on vähän kuin minä Lontoossa. Marsilainen Helsingissä.


Kyllähän tämä vuosi on tehtävä ja siitä selvitään. Mä selviän aina kaikesta ja palaan Lontoosta rohkeampana ja vahvempana ihmisenä.

Jos haluaa kehittyä, täytyy välillä vähän puskea itseään pois siltä omalta turvalliselta mukavuus-alueelta. Rakastan omassa kuplassa elämistä, mutta kaiketi sitä täytyy odotella eläkepäiviä. Vasta sitten voin ilman huonoa omaatuntoa erakoitua omaan vanhan piian pirttiini 12 kissani kanssa ja kirjoittaa muistelmia niistä hyvistä ajoista... Sovitaan, että ensi vuosi toimii lähdetyönä yhdelle tai kahdelle jännittävälle(?) kappaleelle tuossa roskaromaanissa. Lupaan julkaista sen vuoteen 2069 mennessä.

Jos saisin päättää, lukisin varmaankin vain kirjoja kaiket päivät. Paras paikka on kuistilla, auringonpaisteessa huovan alla.  Niin ja villasukkia ei saa unohtaa.

Onneksi niin moni kaveri on nyt lähdössä myös vaihtoon, ja toivottavasti(?) painiskelee samojen typerien tuntemusten kanssa... Tässähän tämä blogin tarkoitus onkin, postaukset ovat olleet vielä vähäisiä, mutta tihenevät lähdön lähestyessä (olipa tyhmästi ilmaistu!) ja Lontoossa kirjoittelen sitten niin usein kuin pystyn. Pyrin tietenkin johdonmukaiseen ja suht tasaiseen päivitystahtiin... Riippuen fiiliksistä ja siitä, kuinka kiireisenä vaihtarivuoden opiskelut minut pitää.

Nyt alan mennä nukkumaan, koska nukuin viime yönä liian vähän ja heräsin liian aikaisin töihin.

xo Daughter of Murphy

English Summary: Basically I'm scared shitless and don't want to leave my cats and my dad. Also, I'm afraid of how I'm going to be able to deal with my life and myself in London. After all, I'm a Martian and my metaphorical father (not biological!) is the Lord of Fail, Murphy. So yeah. Fuck.
Pin It Now!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti