keskiviikko 12. joulukuuta 2012

I'm Sorry But I Gotta Move on with My Own Life

Rakkaa lukijat, eilen tapahtui pieni ihme.



Löysin palasen itsestäni. En edes tiennyt kadottaneeni sen, mutta sen viimein löytyessä, tajusin miten pirusti olin sitä kaivannut.



Tässä annan teille siis tämän mammutti-postauksen. Toivottavasti nautitte edes osasta. :D

Ps. Mites toi basistin parta? Tsiiisus!

Päätin sitten mennä sinne keikalle, ilman seuraa. Ei ollut uusi kokemus. Sillon kun asuin Lontoossa ekan kerran kävin harva se päivä yksin keikoilla, varsinkin kun East Dulwichissa asuessani Brixton oli käytännössä katsoen mun takapihalla.



Viime vuosina en oo käynyt pahemmin keikoilla. Jyväskylässä kävi paljon bändejä, mutta ei pahemmin sellasii mistä itse sain mitään irti nyhdettyä. Joten se sitten jäi. En myöskään ole koskaan ollut suuri festari-keikkojen fani. Tää voi kuulostaa joidenki korvaan vähä falsetilta, mutta mä meen keikoille ihan sen musiikin takia, en juomaan kaljaa ja bilettään. Paitsi Hollywood Undeadin, mutta se bändi vaatii tietynlaista buzz-tilaa.



Täältä mun kotoota on tosi hyvät yhteydet Brixtoniin, vaihdoin vaan Piccadilly Linesta Victoria Lineen Finsbury Parkin asemalla. Pakko tähän väliin huomauttaa, että toi uusittu ja kunnostettu Victoria Line on ehkä mun uus lemppari linja Lontoossa. Central Linella on aina spessu kohta mun sydämessä, mutta kaikessa rehellisyydessä, se ei oo yhtä tilava ku Victoria Line. Victoria Line on puhdas, siellä ei haise (kauhean) pahalta ja se on siiiiiiiiiiika nooooopea ja valoisa. Piccadilly Line on vähä rähjänen Victoria Linen rinnalla.

Joo en sano enää mitään noista metrolinjoista. Sori. Tai sen sanon, että älkää ikinä ottako Circle Linen metroa, mikäli mielenterveytenne on teille tärkeä.

Anyway, Takasin itse pointtiin! Sori tosta.

Nousin Brixtonin metrosta ihan kuin sumussa.... Tuntui kuin olisin kävellyt unessa, oli aivan epätodellinen olo... Mä en ollut hengaillu Brixtonissa sitten kevään 2008! Tiesin kuitenkin tien Brixton Academylle, ilman että edes ajattelin koko asiaa.

Kauniin, upean rakennuksen tullessa näkyviin viimeisen kulman takaa mulla meinas tulla tippa linssiin. Kylmät väreet vähintään.



Brixton Academy. Olin kotona.



Meillä on pitkä yhteinen historia. Monta tärkeää asiaa on sattunut niiden tuttujen vanhojen seinien sisällä...

  • Mun käsivarsi potkastiin pois paikoiltaan ja siitä sekin kierre sitten lähti... Mun olkapäänivel tuottaa edelleen vähän ongelmia.
  • Mun eka kunnon moshpitti. :D
  • Jepha Howard. <3
  • Näin Avenged Sevenfoldin ensimmäisen kerran. En voi käsittää, että siitä on jo vähän vajaa kuus vuotta! Aivan tajutonta.
  • Mun ja Matildan eka yhteinen keikka. Good Charlotte, forever!
  • Ekan kerran eturivissä
  • Elämäni ensimmäinen ja viimeinen crowd surfaus
  • Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen läheltä piti tilaisuus, missä kaaduin keskellä moshpittiä ja hetken aikaa luulin, että mut tallottaisiin hengiltä. :D Onneksi mun yksi sen iltanen söötti Brassi-toverini nosti mut nopsaa pystyyn
  • Avenged Sevenfold uudestaan

Mietin hetken, että mikähän on mun lempi venue Lontoossa: Brixton, Hammersmith Apollo vai edesmennyt Astoria? Astoria oli iha kiva, koska... No, Astoria. Mutta se oli aika pieni ja sitä nyt ei enää ole olemassa... Hammersmith Apollo on keikkapaikkana aivan mahtava, mutta en tykkää sen layoutista noin muuten.

Brixton on vaan niin timantti mesta.



Kirjoitan muuten erikseen lyhyehkön arvostelun keikasta, heti kun kerkeän ja jaksan. Yritän tehdä sen lyhyenä ja englannin kielellä, ihan harjoittelun takia. Joten keskityn tässä postauksessa enemminkin omiin fiilistelyihin.

Mun vanha jipponi toimi yhä paikan päällä. Olin perillä about 19.30. Ovet oli avattu seittemän maissa ja jono sisään oli edelleen se perus korttelin ympäri. Ulkona oli vissiin pari astetta pakkasta ja mulla ainakin oli sen verran vilponen, ettei todellakaa kiinnostanut odotella siellä ulkona.

Onneksi Brixton on niin nerokas, että niillä on yhä Box Office. Ostan lippuni aina niin, että voin käydä noutaan lipun sieltä. Box Officeen on erillinen jono (jota harvemmin on) ja erillinen sisäänkäynti. Sitä kautta pääsin suoraan sisään ilman sen kummempia jonotteluja. Olen monta kertaa päässyt eturiviin ilman, että olen jumittanut ulkona jossain pakkasessa pikkareita myöten jäässä, saapumalla Brixtoniin ovien aukeamisen aikoihin ja menemällä sisään suoraan Box Officen kautta. Kiitos vain!

Cloakroomin ja vessan kautta sijottauduin stragetisesti salin oikealle puolelle, koska siellä on yleensä väljempää kuin vasemmalla puolella. Plus, toinen pikku salaisuus, Brixtonin backstagen ovet on oikeassa nurkassa lavan vieressä. Ei sillä, että mua hirveästi kiinnosti backstage, mutta sitä kautta oon usein nähnyt ihan mielenkiintoisten ihmisten kulkevan sisään ja ulos. ;)

Illan oli aloittanut joku avain nevö höörd The Hounds-bändi. Kauhea dilemma, kun soittajat oli iha komeita, mutta musiikki aivan kamalaa kuraa. Harmittaa, että mielestäni tällä hetkellä musataivaalla ei ole ainuttakaan nuorta bändiä, josta näkisin olevan potentiaalia kasvaa juuri esim. Papa Roachin tai Avenged Sevenfoldin tasolle. Metallicasta ja Iron Maidenista nyt puhumattakaan...



Mulla ei oikeen ollut mitään odotuksia illan kulusta. Mä tykkään Papa Roachista, mutten pahemmin ollut fanittanut tai kuunnellut niitä sitten vuoden 2009. En ollut myöskään koskaan nähnyt bändiä livenä.




(Tää on yksi mun kaikkien aikojen lempi musavideoista! :D Erinomainen malliesimerkki.)

Mutta voi luoja kuinka en löivätkään mut ällikältä! Äijät vetivät aivan henkeäsalpaavan setin! Oli tosi nautinnollista seurata bändiä. Jacoby on kyllä niin mainio rokkikukko!


Ja jotenkin, se hetki kun valot sammuivat, väki huusi ja musiikki alkoi soida... Ja bändi käppäili lavalle niinkuin omistaisivat koko paikan (no periaatteessa...), niin mä vaan tajusin miksi mä rakastan musiikkia ja keikkoja niin paljon. Tuli kylmät väreet, vaikka seisoinkin siellä kauempana ja otin koko illan tosi rauhallisesti.



Plus, siinä on vain jotain kun äijä soittaa tai laulaa rock-musiikkia. Pläääh... Siinä on vaan jotain taianomaista. Niin ja tuli taas mieleen, että emmä voi koskaan kuvitella olevani oikeasti ihmisen kanssa, jolla ei ole tatunointeja, tai joka ei tykkää rock-musiikista. Kuulostaa typerältä, varsinki toi tatska-juttu, mutta niin se vaan on. Mistä me muka puhuttaisiin, jos ei musiikista? Sekään ei toimi, jos ei oo mitään yhteisiä lempi bändejä. Aina ei jaksa väitellä musiikista. Mitä me vaikka kuunneltaisiin mökkimatkoilla?! Mä en ainakaan jaksa 2 tuntia mitään top10 hittejä tai suomipoppia.


En ole koskaan pahemmin hotsittanu Tobinii, Papa Roachin basistia, mutta voi luoja eilen Foreverin kohdassa:
"With another girl... little dirty girl
You should listen to this story of a life"
Se lausu ne sanat niin pelkästään mulle siinä bassoa näppäillessään ja hymyili oikein "somasti" (siis minähän seisoin siellä oikeasti näkymättömissä varmaan 15 metrin päässä lavasta oikealla. Toki erillään massasta, mutta oikeasti. Ollaan nyt realistisia). Voin kertoa, että siinä vaiheessa tyttöä oltaisin viety ja kovaa. Onneksi olin kuitenkin hyvässä turvassa mun kahden skinhead-turvavartijan kanssa.

Miten tää alkaa vaikuttaa jotenkin tutulta...

Ei mulla mitään logiikkaa siihen ole, että minkä näkösiin ja oloisiin miehiin lankean. Ei ollenkaan...

Synyster Gates, mene pois, kukaan ei pyytänyt sua tänne.

Ja siis viime viikonloppuna oli tyttöjen kaa puhetta, että mitkä 4 piirrettä on ne asiat mitä katsotaan miehissä. Mä en koskaan saanut vastattua kysymykseen, mutta onhan tää nyt tosi helppo nähdä ilman lasejakin.

1. Taidot (mikään ei ole sen ihanampaa, kuin mies, joka on lahjakas ja saa menestyksekkäästi toteuttaa omaa intohimoaan)
2. Karisma (Tän takia en lankea perus heeboihin. piste.)
3.Tummat hiukset ja silmät (ja tatuointeja. :3)
4. hymy (tietty.)


Mulla on tämmöinen outo, aina toistuvasti tapahtuva juttu, jota en vaan käsitä. Aina kun olen yksin keikalla, mua tulee jossain vaiheessa ahdistelemaan speedoihin (luit oikein) sonnustautunut britti huligaani. Siis vain speedoihin. Aina.

Se tosin kutsui mua "Ladyksi" tällä kertaa, eli se on vähän parantanut tapojaan sitten Sonisphere 2009. En käsitä.

Joten koin, että oli parasta, että seisoisin kahden 2 metrisen skinhead lontoolais-taksikuskin välttämättömässä läheisyydessä. :D


Papa Roach soitti tietenkin mun iPodin ylivoimaisesti soiteuimman biisin, eli sen Foreverin ja heti perään Scars-biisin. Mä tunnustaudun, etten koskaan ole kuunnellut tota biisiä kuin puolella korvalla, vaikka se onkin bändin ehkä yksi suurimmista hiteistä.



Eilen se sitten iski kotiin. Ja iski ihan kunnolla, Ihan kuin rekka olis jyränny mun rintaa päin. Mä ihan herkistyin ja vähän ehkä tirautinkin kyyneleen poikasta. Ihan hassua! Mulla on niin paljon kaikkii pelkoja, jotka pitää mua kahleissaan joka päivä ja huomasinkin laulavani mukana Jacobyn kanssa Scarsin lyriikoita ja jotenkin ne avautu mulle.



Mul tuli niin jotenki puhdistunu olo, ihan kuin kaikki paha olo olis valunut musta ulos.



Tolle ylle linkatulle videolle sitten kaikki mahdolliset varoitukset. Jos oot herkkä niin älä katso. :]

Papa Roach oli sen verran kova aloittaja, että mä tiesin jo ennenku Stone Sour tuli lavalle, että kumpi bändi pokkaisi tänään multa ainakin suuremman kiitoksen.



Stone Sour on vähä sellane hassu bändi. Mä tiedän, että tää on kamalasti sanottu, mutta mulle Stone Sour on yhtä kuin Corey Taylor. Slipknotkin kanssa liikutaan samailla radoilla.



En voi sille mitään, että kirjaimellisesti palvon kyseistä herraa. Se onkin aikamoisen osan mun sielunmaisemasta maalannut biiseillään. Niin ja kirjoittanut mun lempibiiseistä ison osan kans.



Näin Stone Sourin pari vuotta sitten Hammersmith Apollossa ja täytyy sanoa, että ne veti siellä paremmin. En osaa sanoa, oliko Coreyn asuvalinnalla sillä vuoden 2010 Halloween keikalla jotain osuutta asiassa, mutta siis...

Halloween showsta vuodelta 2010.


Halloween showsta vuodelta 2010.

2010, Hieno mies tuo Corey.

Vissiin äijä oli vähän hermostunut, vaikka aikamoinen konkari onkin jo esiintymään ja huudattamaan yleisöä... En osaa sanoa, mutta alkupuolisko setistä meni aika pitkälti lavan ja lavansivun väliä poukkoillessa. En tiedä mitä Corey oikein sääti, kun kävi koko ajan puhumassa vaimokkeeleen siellä lavan hämärässä. O.o

Mutta loppua kohden Corey paransi kuin sika juoksuaan. Öööh... Niinkuin sanoin, se vaan osaa sen yleisön laulatuksen. Illan huikeimpia hetkiä oli, kun Corey seisoo yksin skittansa kanssa spottivaloissa ja laulaa Botherii, lopulta hiljentyen vaan kuuntelemaan, kun koko Brixton laulaa sydänjuuriaan myöten tuntien jokaisen laulun sanan. Ah, kaunista.



Ja Jim Root, tapaamme jälleen.



Mulla on jäänyt tyypistä kyllä tosi huono kuva. Ensinnäkin äijällä on pissa noussut niin kovaa päähän ja toisekseen, mun kokemust "Jamesista" on aika saakelin surkea. Silloin 2010 Stone Sour keikkas Avengedin kanssa, ja keikan jälkeen jäätiin Tiian ja Ellun kanssa hengailemaan, koska oltiin vielä nuoria, hehe. Ja Avenged. Ainut bändi, jonka vuoksi tekisin aika typeriäkin juttuja. Siellä ei ollut enää muita kuin me, Avengedin pari rumpalia ja Mike Portnoyn rumputeknikko, Jim Root ja sen pari kaveria.

Tämäkin on vuodelta 2010

Me oltiin puhuttu kaikille muille (ja high fivattu Coreyta, perinteen mukaisesti) paitsi vissiin Jimille, johtuen ihan siitä, etten oikeastaan ollut kiinnostunut tai edes tiennyt keitä ne muut oli. Ne roudarit oli rentoja jäbiä ja se Portnoyn rumputeknikko oli aivan mahtava. Olin keikalla saanut ilmasta kiinni Miken nakkaaman rumpukapulan ja taistellut sen hirveellä raivolla itselleni (se on mun toteemi-kapula nykyisin. :D) ja se rumputeknikko päätti tuoda Tiialle ja Ellulle Portnoyn käyttämättömät rumpukapulat. Aika coolia.


No Jim ei vissiin digannut kun fanit puhu mieluummin roudareille, kuin itse starballe ja alko puhumaan paskaa meistä. Siis kelatkaa tätä, äijä, joka on yli 40, eli vois ihan hyvin olla meidän isä, kyseli sen kavereilta että mahtaako noilla tytöillä olla brasilialaista vahausta ja otettinko vahaukset ihan vaan tän keikan takia?


Kiitos kysymästä Jim, olisit vaan rohkeasti tullut kysymään suoraan päin naamaa. Ei, uskallan sanoa, että meistä kukaan suporttaa brassivahausta tai ainakaan jos suporttaa, niin ei ottanut sitä varta vasten. Referenssinä vielä, näytettiin tossa vaiheessa iltaa tältä (Moskovan katulapset kohtaa Ice Age Oravan ja Rock of Löven):



Niin ja ne roudarit oli aika hupaisii ja dissas Jimii sen selän takana aika ronskisti, kun ne kuuli mitä se oikein suolsi meistä. Nekään ei oikein tykännyt sen asenteesta.



Meni tosiaan maku siinä vaiheessa Jim Roottii kohtaan ja sen jälkeen oon pitänyt pienenä elämäntehtävänäni sen dissaamisen aina kun mahdollista.



Eilinen oli siis aivan mielettömän kiva, virkistävä ilta. Mä saatan vaikuttaa monesta tosi kivalta ja herttaselta ihmiseltä. Ja siis sitä mä olenkin, mä olen aivan liian kiltti ihminen. Mutta oikeasti, mua välillä hirvittää miten sekasin mä oikeasti olen.

Jotain positiivista on se, etten mä enää pelkää omaa varjoani. Eli on mullaki vissiin toivoa. :D


Tää biisi on kuin suoraan mun pääkopan sisältä. Hieno coveri!

:D Ei nyt mennä yksityiskohtiin, mutta diggaan Coreysta sen takia niin paljon, että mä nään, että seki on sekasin, mutta se on saanut valjastettuu sen kaiken taiteeseen ja on nykyisin aika tasapainoinen onnellinen perheen isä.



Ja samat sanat Jacobylle, joka eilen mainostikin kesken keikan sitä, miten "fucked up individual" se on. I hear ya, Jacoby. Nyt kun oon tänään kuunnellut uudella innolla Papa Roachii, muistin taas miksi mun pitäis oikeasti kuunnella tätä bändiä enemmän. Biisien sanat on kuin balsamia haavoille.


Toi kuva on lievästi lavastettu. Mul oli oikeesti tosi elinvoimainen ja hyvä fiilis keikan jälkeen, eli sain vain lievän keikan jälkeisen masentumis-kohtauksen. Tavallaan kun tota keikkaa kohtaan ei ollut mitään odotuksia, niin tää fiilis on iha fine. Mitä nyt tavallista tyhjempi. :D

In my head there is a riot
And I don't think that I can fight it

xo Daughter of Murphy
Pin It Now!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti