tiistai 2. huhtikuuta 2013

Autismi ja Oma Tarinani

Ilmeisesti tänään on jonkin sortin kansainvälinen autismipäivä. Olen luullut jotenkin, että autismipäivä olisi kesäkuussa... Joskus se taisi olla jopa syyskuussa.

Noh, en valita. Mielestäni jokapäivä voisi vaikka olla autismia tukeva merkkipäivä.


Mun isosisko on autistinen. Yleensä olen aika pidättyväinen ihminen, mutta siskoni suhteen olen aina tuntenut todella voimakkaasti. Kun yritän pukea sitä voimaa ja vaistoa, mikä mussa herää, kun yritän pukea sitä sanoiksi, silmät vettyvät ja rintaan tulee ahdistavan tyhjiön tunne.

Joskus mietin, että mitä mieltä siskoni on tästä kaikesta. Mutta jotenkin uskon, että hänet on tuotu elämääni (tai oikeastaan minut on tuotu hänen elämään) jonkin syyn takia. Vaikka haluan varjella häntä kaikelta, koen myös velvollisuudekseni kertoa ja puhua avoimesti autismista.

Niin ja tämä on siis vain mun puoli meidän tarinasta. Tämä kaikki on vain mun spekulointia. Herraisä tietää mitä mun siskon päässä oikeasti saattaa pyöriä. ;D

Hehe hehe... Tämmöisetkin jutut on sellaisia, että saatan murjoa aika brutaaliakin huumoria siskooni ja autismiin liittyen. Perhe käsittää ja ymmärtää ja nauraa mukana. Kuitenkaan, muilla ei ole mitään oikeutta nauraa tai vääntää siitä läppää.

Tämän asian suhteen mulla on nollatoleranssi. Jos joku ihminen käyttää halventavasti vammaista, retardia, vajakkia tms. sanja, mulla ei löydy minkäänlaista kunnioitusta sen kaltaista ihmistä kohtaan. Se osoittaa oppimattomuutta, typeryyttä ja mielikuvituksetonta mieltä. Sellaiset ihmiset kirjaimellisesti ällöttävät mua. Aina kun joku idiootti päästää tommoisen sanan suustaan, musta tuntuu oikeasti siltä, että nämä ihmiset virtsaavat sellaisten yksilöiden päälle, jotka eivät mitenkään voi sille mitään, kuinka ovatg syntyneet tähän maailmaan.

En tajua, maailmassa on tarpeeksi vihaa. Täytyykö siis heikompien kustannuksella vielä pelleillä?

OIkeasti, suurin osa Ihmisistä ymmärtää ja ovat kärsivällisiä. Kaverit kyllä tietävät mikä on homman nimi meillä kyläillessään. propsit siis heille. ;) Mutta ei kukaan ulkopuolinen voi täysin käsittää sitä täysin millaista on elää perheessä, jossa on vammainen sisar tai lapsi.

Muistan ikuisesti esimerkiksi tämän kirjoituksen: http://www.lily.fi/juttu/kehitysvammaisille-kuuluu-kaikki Sieltä myös fiksut löytävät oman kommenttini asiaan. Eli huomentapäivää vain. Kaikki mahdolliset propsit Saarikoskelle. Autismista pitää uskaltaa puhua, mutta puhutaan siitä nyt sitten niiden oikeilla nimillä. Tarkoitan, että autismia on ihan turha alkaa romantisoimaan. On hienoa, että ihminen, joka ei ole ollut koskaan (mitä todennäköisimmin) läheisesti kosketuksissa autistisen ihmisen kanssa, eikä varsinkaan silloin kun joku ärripurri-kohtaus on ollut päällä, uskaltaa kirjoittaa aiheesta.

Puhuin yhden brittiläisen tuttuni kanssa tässä hiljattain. Hänen veljensä on autistinen. Hän asuu kotona äidin kokopäiväisessä hoivassa. Ilmeisesti Briteissä tämä sosiaalihuolto ei vain ole yhtä hienolla mallilla kuin Suomessa. Tietenkin meidän perhe, äiti etunenässä, on joutunut taistelemaan jokaisen lantin ja oikeuden siskolleni, mutta silti. Suomessa ei olla jätetty vanhempia yksin autistinen lapsen kanssa. Puhki kulutettu fraasi, mutta iskee silti suoneen: Suomeen syntyminen on kuin lottovoitto.


Kirjoitin tämmöisen kirjoituksen pari vuotta sitten. Julkaisin sen facebookissa ja muistaakseni tumblrissa. Kommenttitulva oli aivan mieletön ja se tuki ja arvostus, minkä kohtasin oli mykistävä. Sen rohkaisemana käänsin tekstin suomen kielelle ja lähetin kirjoituksen äidin kautta Suomen Autismi Liiton lehdelle ja he julkaisivat kirjoitukseni. Liitän tähän loppuun sen kirjoituksen.



Olkaa hyvä vain. Tuomitkaa tai älkää, en välitä.


"Äskettäin eräs tuttavani kysyi minulta kysymyksen, ”Jos minulle annettaisiin yksi vapaa toivomus, mitä toivoisin?”. Pohdin hetken kuinka vastaisin ja rehellisesti minun teki mieli laulaa klassinen mainetta, kunniaa ja puolivaltakuntaa. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. En ole koskaan ollut ihminen, joka valitsee helpoimman tien, taikka alimman kohdan ylittää se iänikuinen aita. Laadin pitkän henkisesti tyhjentävän sekä raskaan vastauksen ja lähetin sen lähimmille ystävilleni. Palaute sai minut rohkaistumaan ja päätin myös julkaista melkein brutaalin rehellisen vastaukseni Facebookissa, missä ystäväni saattoivat lukea tekstin. Totesin kirjoitukseni alussa, etten edes usko suurimman osan Facebook tuttavistani ansaitsevan tietää tuota aspektia elämästäni, mutta mitä minulla oli menetettävissä? Ei mitään. Mitä heillä oli opittavissa? Valtavasti.

Vuorokauden sisällä sain valtavan määrän kommentteja niin läheisiltä ystäviltäni, sekä ihmisiltä joiden kanssa en ollut edes jutellut vuosiin. Kirjoitukseni oli saavuttanut sen mitä olin sen toivonutkin tekevän. Halusin liikuttaa ihmisiä, pistää heidät miettimään ja muistuttaa vastuustamme niille ihmisille, jotka tarvitsevat meidän vahvempien apua elämässä. Yllätyin myös kuinka montaa ihmistä käsittelemäni aihe koski niin serkun tai naapurinlapsen muodossa.

Mitä toiveeni siis käsittelee?

Älkää ymmärtäkö minua väärin, rakastan isosiskoani juuri sellaisena kuin hän on, mutta aina silloin tällöin toivon että hänelle olisi suotu normaali elämä. Hän täyttää 28 [edit 30!] vuotta tänä vuonna, olisiko hän menossa pian naimisiin? Mikä olisi ollut hänen uravalintansa, mitä hän olisi opiskellut? Olisiko hänellä tässä vaiheessa elämää jo lapsia? Joskus toivoisin, että minulla olisi se joku läheinen, jolta voisin etsiä ohjeistusta ja apua elämään, joku muu kuin äitini. Joku joka olisi vanhempi ja ymmärtäisi minua niin kuin vain sisarukset kykenevät. On muutenkin hankalaa kannatella sekä perheen keskimmäisen lapsen (riitojensopijan) vastuuta ja lisäksi kantaa esikoisen kaltaista valtavaa vastuuta jokaisesta ja kaikesta… Joten, joskus toivoisin että siskoni olisi aivan tavallinen. Ehkä itsekkäistä syistä, mutta myös hänenkin takia.

Hän elää elämäänsä niin täysillä kuin vain pystyy, uskon ainakin. Mutta hänen autisminsa takia hän ei voi koskaan rakastua tai opiskella kunnon ammattia tai käydä töissä ja niin edespäin. Hänen intohimonsa ovat hyvin yksinkertaisia ja tarkoin määritettyjä, esimerkiksi Muumit, avaintenperien keräily tai leikkitatuoinnit. Mutta rakastan häntä ja kaikkea mitä hän on minulle opettanut elämästä, ihmisistä ja nykypäivän yhteiskunnasta. Hän on saanut minut ymmärtämään, miten sairas termi ”NORMAALI” on, kuinka herkkä se on. Minusta on naurettavaa, kuinka ihmiset yrittävät kaikkensa sopeutua joukkoon, etsiä hyväksyntää, koska sitä me kaikki teemme, vaikkemme tajuaisikaan sitä tietoisesti. Se on osa luontoamme. Vielä idioottimaisempaa on se, kun erityisesti teini-ikäiset ja vähän vanhemmatkin yrittävät uhota ja sanovat etteivät edes halua sopia joukkoon tai etsiä yhteisön hyväksyntää. Se on paradoksi; juuri sitä tuolla lausunnolla etsitään, toisia jotka kokevat olevansa yhteisön hylkäämiä. Hekin etsivät yksilöitä joiden ongelmiin he voivat eläytyä.

Siskoni on erilainen; hän ei voisi sopeutua joukkoon vaikka yrittäisikin. Eikä hän edes yritä; en usko että hän edes ymmärtää olevansa erilainen. Tietenkin, on hetkiä jolloin näen sen hänessä, kun hän on tehnyt jotain typerää; kun hän tietämättään rikkoo vaikkapa käytöksellään jotain yhteisömme rajoja taikka sääntöjä. Nuo hetket kirjaimellisesti tappavat minut sisältä, joka ikinen kerta, niin pahalta se tuntuu. Siskoni on kuin avaruusolento, eksynyt tänne joukkoomme jostain kaukaisesta galaksista. Hän ei ymmärrä meidän maailmaamme ja joskus minusta tuntuu että hän tietää sen myös. Silti, hän on ehdottomasti opettanut minulle kärsivällisyyttä ja asennetta olla vähät välittämättä muusta maailmasta. Hän on opettanut minulle taidon taistella ja kannustaa niitä jotka tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen ja auttaa niitä joilla ei ole taitoa ja voimaa taistella omin avuin.

Jos on olemassa jokin Jumalan kaltainen mahti tuolla jossain, uskon että sisareni on tuotu tänne minulle ja perheelleni tarkoituksenaan antaa meille opetus siitä, mitä olemme tehneet ehkäpä väärin edellisessä elämässämme. Mutta hei, mistä minä mitään tiedän? Ja en valita, en todellakaan. Olen kiitollinen tästä elämän oppitunnista, minulla olisi voinut mennä paljon huonomminkin elämänkortteja jaettaessa. Jollain tapaa olen helvetin (excuse my french) onnekas, koska minulla on siskoni kaltainen ihminen elämässäni. Olen siunattu ihmisellä, joka rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen, eikä koskaan hylkäisi minua. Mutta hänen tähtensä, joskus toivon, että hän olisi voinut kokea elämän ilman hänen kontrolloivia pelkojaan ja vammojaan.


Perheeni vuonna 2009 miinus pikkusiskoni, joka näppäsi kuvan.

Muut ihmiset yrittävät ymmärtää ja olla kärsivällisiä, mutta näen heidän lävitse, vaikka he kuinka hyvin yrittäisivät peittää tunteitaan. Silmät ovat sielumme peilit, ne kavaltavat katsojan. Muut eivät ymmärrä siskoani. Vihaan sitä kun sisareni yrittää sanoa jotain ja huonon artikulaationsa takia perheemme ulkopuoliset eivät aina ymmärrä mitä hän pyytää tai sanoo… Vihaan sitä… Minua kuvottaa kun ihmiset katsovat häntä kuin jotain friikkiä. En yleensä pahemmin välitä muiden mielipiteistä ja heidän reaktionsa eivät voisi vähempää kiinnostaa minua (ilkeitä sähähdyksiä tuntemattomilta, – kyllä vain, noita ahdasmielisiä pahanilmanlintuja on edelleen olemassa!). Radikaalein reaktioni on yleensä ylimielisen säälivä katse, jonka olen treenannut täydellisyyteen tai keskisormen näyttäminen.

 photo ruokaa014_zps46a9963e.jpg

Tämä kuva on otettu minusta ja siskostani ollessamme nuoria… Ilmeisesti en ollut oppinut vielä edes kunnolla kävelemään, saatikka puhumaan kun ensimmäisen kerran puolustin siskoani henkeen ja vereen. Se on isäni yksiä lempitarinoita, kuinka vieraat vanhemmat pojat kiusasivat siskoani läheisessä leikkipuistossa ja minä kaksivuotiaana taaperona olin punnertanut pystyyn hiekkalaatikolta, rymistänyt poikien ja siskoni väliin ja tiukasti, hämmästyttävän selkeällä ja kovalla äänellä käskenyt heitä jättämään isosiskoni rauhaan ja poistumaan puistosta. Valitettavasti en itse muista tapausta. Vain kerran muistan joutuneeni käyttämään väkivaltaa siskoani suojellessani. Joku nuori idiootti yritti hukuttaa hänet Tapiolan Uimahallin ulkoaltaaseen. Hän ei kuitenkaan tiennyt sitä pientä seikkaa, että isosiskoni, autistinen tai ei, osaa uida ja sukeltaa kuin merenneito! Olin päätä lyhyempi tuota toopea, mutta se ei estänyt minua hyppäämästä pojan kimppuun ja antamaan hänelle vuosisadan läksytyksen.

Totta kai, siskoni ei ole ollut aina kovin helläkätinen minun kanssani, joten en oikeastaan kanna pahemmin huonoa omaatuntoa että joudun aina silloin tällöin antamaan hänelle rakkaan ja sisarellisen selkäsaunan… Tai no kyllä se tuntuu pahalta, siskoni osaa viattoman uhrin ja marttyyrin roolin leikkimisen pirullisen hyvin! Olen pienestä asti joutunut kestämään hänen railakkaita leikkejään. Minut on mm. puskettu pyörän selästä hiekkalaatikon terävään kulmaan ja olen saanut mustelmia ja kuhmuja, sekä sota-arven ylähuuleni kaaren kupeeseen ulos repeytyneestä maitohampaasta. Kerran hän yritti hukuttaa minut Tapiolan Uimahallin lastenaltaaseen (kyllä vain, vietimme lapsuudestamme reilut 85 % Tapiolan Uimahallilla!). Muistelisin että hukuttamis-leikki oli tosi kivaa, eihän siskoni koskaan satuttaisi minua oikeasti, eihän? Vanhempien mielestä tuo tilanne oli kaukana hupaisasta.

Katsos, se onkin suurin ongelmani, muista kuinka hankalaa minun oli käsittää se että sisareni ei ollut tavallinen tytön tyllerö. Ymmärsin tietenkin että hän oli erityinen ja ei samanlainen kuin minä… Uniikki. Mutta en pitänyt etiketistä ”Autistinen” ollenkaan, vielä vähemmän siinä vaiheessa kun tajusin ihmisten käyttävän sitä sanaa ennen siskoni nimeä, häntä kuvatessaan.

Vihaan sitä kun näen siskoni silmistä kuinka stressaantunut ja tuskastunut hän on. Näen sen vainotun ilmeen siskoni suurissa siniharmaissa silmissä ja koen olevani niin avuton kun en voi auttaa häntä tai helpottaa hänen oloaan. En koskaan pysty olemaan tarpeeksi läsnä, tarpeeksi hänen tukenaan. En jaksaisi, en kykenisi… Ja menetän malttini hänen kanssaan nykyisin niin hirvittävän nopeasti! Minulla on niin huono omatunto sen takia. Se ei ole hänen syytään. Ja uskomattominta tässä kaikessa on se, että siskoni antaa minulle AINA anteeksi, vaikka olisin kuinka huutanut naama punaisena hänelle tai muuten harmistunut hänen käytöksestään.



Eikö hän olekin kaunis? Luulen sisareni olleen 12 vuotta kun tämä koulukuva oli otettu.

Tämän kaiken takia toivoisin, että sisareni Ninnu olisi terve. Toivon, että voisin mennä elokuviin hänen kanssaan ja jakaa tuon intohimoni hänen kanssaan. Mutta sekin yksinkertainen viihde on hänelle liikaa; liikaa melua, asioita jotka hämäisivät häntä ja saisivat hänet hermostumaan ja rauhattomaksi. Piru vie, toivoisin että voisin katsoa komedian ”Tropic Thunder” hänen kanssaan ja hihittää Jimple Jack-nimiselle hahmolle… Äitini ja minä nauroimme vedet silmissä tuolle älyvapaalle, yksinkertaiselle hahmolle joka jollain hellyttävällä, mutta irvokkaalla tavalla muistutti siskoani. Jep, en pelkää sanoa sitä. Olen varma, että monet muutkin samojen teemojen kanssa elävät ihmiset tajuavat mitä tarkoitan kun välillä ei voi muuta kuin vain nauraa!

Mutta varoituksen sana, jos edes kerran naurat tai arvostelet ilkeään sävyyn siskoani ja hänen pelkoaan kävellä juuri luodulla asfaltilla tai jotakin muuta mitä hän pelkää, mikä on meidän normiemme mukaan aivan idioottimaista. Sanon sen vain kerran, et vain menetä kunnioitustani vaan menetät myös ystävyyteni.



Ninnu on minun herkin paikkani. En koskaan, ikinä anna kenenkään satuttaa häntä. Rakastan sinua rakas, höntti isosisko."


Höhhöööh, joo ei ihan täydellinen teksti, mutta ehkä se sai jonkun ajattelemaan vähän.

xo Daughter of Murphy


EDIT [lisätty klo.18.20]: Oikeasti tosi harvoin nykyisin me kohdataan mitään rasismia tai diskriminaatiota. Ennen enempi, nykyään Sisko on rauhallisempi ja maailma suopeampi erilaisuudelle. En halua järkyttää, pistää vain vähän miettimään. Vammainen sisar tai lapsi ei ole maailmanloppu. Ensi kerralla kun kohtaatte kaupan jonossa kehitysvammaisen ihmisen, hymyilkää vaikka ja moikatkaa. Älkää tuijottako tai nyrpistäkö nenäänne. Se on epäkohteliasta.

**

English Edit:

So I was asked a question:”If you could be granted one wish, what would it be?” and I don’t even think majority of you in Facebook deserve to know about this aspect in my life. Don’t feel offended when I say that in my modest opinion, you’re not even worth it. Still, I thought what the hell and decided against my better judgment to post this thing here too… I mean, what can I lose? Nothing. What can you gain by reading this? A lot.

Okay, here is my long, HONEST answer and it took me a while to write it. Please, if you have time, read it. And by the way, if you’re here to judge my grammar or English, I ask you to kindly fuck off. Thanks.

Don't get me wrong, I love my big sister just the way she is, but sometimes I wish that she could've had a normal life. She's turning 28 [edit:30!] this year, would she be getting married soon? What would have been her choice of a career? Would she have kids by now? Sometimes I wish I could have someone to look for guidance, someone else than my mom. Someone who was older and understood me like only sisters can… It's hard to juggle between in being the middle of us siblings, yet carrying the firstborn's responsibilities on my shoulders... So, sometimes I wish she was normal, I guess; for selfish reasons and for her sake too.


Nipa<3 Hurt her and you're dead. It's that simple.

She is living the life on its fullest by the way she can, I think... But with the kind of autism that she has, she can never fall in love or study a proper profession etc. Her passions in life are very limited and simple, I guess, like Moomis, collecting key chains, removable tattoos... But I love her and the things that she has taught me about life and people and today's society. She has made me realize what a fucked up term "NORMAL" is, how fragile it is... How people only try to fit in and seek approval, because we all do that, even if we don't realize that. Like when you say you don't try to fit in or that you're different than the others, by stating that you're actually trying to blend in and you’re trying to find someone who you can relate to/with...

My sister is different; she couldn't fit in even if she tried. And she doesn't try; I don't think she even understands that she is different. Of course, there are moments when I see it in her, when she has done something stupid; something the she doesn’t understand is wrong or stupid in our terms and that literally kills me, every goddamn time… She’s like an alien, she doesn’t understand our world and sometimes I feel like she knows it too. But, she has definitely taught me patience and not to give a fuck about the world. She has taught me to fight and support those who need help or give help for those who don't have the power or the knowledge to fight on their own. So, if there is God or some bigger power out there (Which I'm not sure do I believe in anymore...), I think she was brought here to give us a lesson -for me and my family- for the things that we have done wrong in the previous lives... But hey, what do I know? I'm grateful for this lesson, I could have it much worse… and I understand it, in a way I’m so fucking lucky to have her kind of a person in my life; I’m blessed to have a person who loves me regardless, just the way I am and would never ever leave me alone. But for her sake I wish she could experience life without her fears and disabilities.



(our family minus my little sister who was taking the photo)

People try to understand and have patience, but I see past them, I see it in their eyes; they don’t get it. I hate when my sister tries to say something and people don't understand what she is asking... I hate it... It disgusts me when people look at her like she's some kind of a freak. Usually it doesn't affect me, I just ignore their reactions,( nasty words --yup, there are still that kinds of people-- and disapproving looks) and flip them off or push them ever further out of their perfect, pathetic little comfort zones... but sometimes, even I have my bad days.



This is a photo of me and my sister when we were young... Apparently I hadn't even learned how to talk properly when I first time stood up for my sister when some boys were bullying her. It's one of my dad's favorite stories how I had stumbled (I was about 2 years old) in front of my sister and yelled with a remarkably clear voice them to leave my sister alone and forced those boys to leave the park. I don't remember that occasion, sadly. Only once do I remember that I had to result to violence when I was protecting my sister at the local pool where some idiot was trying to drown my sister or something... what a nut-case! Little did he know that my sister can swim like a mermaid. :') I punched the shit out of that boy and I was a lot smaller than he was.

Granted, my sister has not been very gentle with me, so I guess it comes from there that I usually don't feel bad if I have to smack her around a little.. ok I do, but anyway; you know that scar above my lip, yeah well she once pushed me so that I accidently hit my head to the corner of a sandbox and my front tooth went flying through the skin. yup... I don't remeber it, only that I had to have that teeth removed, cause the root died or something. :'D Also, she once tried to drown me at that very same local pool as mentioned before (we used to spend 85% of our time at that swimming hall). I found it very funny, but my parents did not.

See, that was the problem, I remeber how hard it was for me to understand that my sister was not an ordinary girl. I knew she was special and not like I was... But I didn't like the label "autistic" to be associated with my dear sister.

I hate it when I see how stressed and frustrated my sister is because of her disabilities. I see that haunted look in her eyes and I feel SO helpless for not being able to do enough for her. Never enough... And I lose my patience so easily with her these days too! I feel so bad because of that too. It’s not her fault. And it’s amazing how she ALWAYS forgives me after I have lost my patience with her.





Isn't she pretty? I think she was about 12 when this school-photo was taken.

That is why I wish she was normal... Like, I wish I could go to movies with her, but even that sort of amusement is too much for her; too much noise, too many distractions... But like, I wish I could watch Tropic Thunder (lol) with her and laugh about Simple Jack with her... When I and my mom saw that we were crying out of laughter... But if you laugh even once to my sister because she's too scared to walk on freshly made asphalt or does something that is completely ridiculous in our norms… I will tell you that not only you will lose my respect, but you will also lose my friendship.



She IS my soft spot; I will never, ever let anyone hurt her. I love you, my goofy big sister. <3

xo Daughter of Murphy
Pin It Now!

9 kommenttia:

  1. Kyneleet virtas taas jälleen vaikka oon lukenu tän jo sata kertaa :') meidän perhe on paras

    VastaaPoista
  2. Oon sanaton, itkin :( ja en yhtääm voi tietää miltä susta tuntuu, mut tää oli niin liikuttavaa ja en tajua miten jotkut ihmiset voi olla niin kauheita! Toivon kaikkee hyvää sun siskolle ja sulle tän asian kanssa <3 saanko linkittää tän postauksen mun blogiin et muutki sais lukee tän ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, kiitos paljon! :') Oikeasti nykyään tosi harvoin me kohdataan mitään ahdasmielisyyttä. Yleensä ihmiset on vain tosi pihalla, että mitä tässä just tapahtu. :D nykyään sisko on rauhallisempi ja maailma hiukan suopeampi erilaisuudelle.

      Ja tietty saat linkittää, kiva kun kysyit. :]

      Poista
  3. Hei!Meillä on perheessä 2 autistia,21 vuotias puhumaton vaikeasti autistinen ja 11 vuotias puhuva autisti,siinä välissä on syntynyt tytär,joka on joutunut kokemaan kaikenlaista....eläessään veljiensä kanssa.Kiitos kun olet jaksanut kirjoittaa autismista ja sisaruudesta!!!Hyvää loppukesää ja voimia syksyyn!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että jaksoitte lukea ja kommentoida. Hyvää loppukesää ja voimia syksyyn myös teille, koko perheelle! :)

      Poista
  4. Hieno kirjoitus, kiitos siitä. Muistankin lukeneeni tekstin ensimmäisen kerran Autismiliiton lehdestä. Nyt oli ilo löytää se myös täältä. Itselläni on Asperger-diagnoosi ja aihe kolahtaa siksi aina. ;)
    Toivon voimia ja valoa, sekä kaikkea hyvää koko perheellesi tästäkin eteenpäin. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih. <3 No tää nyt on tämmöinen vuodatus, mutta kiitos paljon kauniista sanoistasi! :) Arvostan todella paljon, että jaksoit uusiksikin vielä lukea. :) Siskollani menee tällä hetkellä paremmin kuin varmaan koskaan, mm. lääkitys on muutettu kuluneen vuoden aikana oikeastaan kokonaisuudessaan ja elämä näyttää sujuvan hyvällä draivilla kolmekymppisellä Nipalla. :) Valoa ja tsemppia sinne ruudun toisellekin puolelle. :)

      Poista
  5. Asberger on hieno ja voimauttava ominaisuus ihmisellä. Se selittää vuorovaikutuksen vaikeudet tavalla, josta kaikki ihmiset voisivat oppia, niin että tulisivat paremmin toimeen keskenään.

    Voimia ja jaksamista!

    VastaaPoista