keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Elämä on.

Isi on nyt takaisin Suomessa. Oli ihanaa. Toivon, että saan kuvia mahdollisimman pian. Itse en oikeastaan pahemmin kuvaillut, koska täällä oli niin perkeleen kylmä sää.

Pikkupoikien pipokeli.

Mutta hei, nyt mä avaudun. Oon yrittänyt välttää avautumista täällä Murphy-blogissa, mutta kun tämä nyt käsittelee mun elämää ja vaihtoa ja koulua ja työtä, päätin tän tänne raapustaa. Mun elämä ei ole radallaan ellen saa kerran kahdessa viikossa käytyä pohjalla ja vähintään kolmea melt downia. You know me. ;)



Tässä kävi nyt niin, että mä sain kuin sainkin sen mun unelmien työharjoittelupaikan. Osui ja upposi. Olen kuitenkin ollut varsin hiljaa asiasta, koska jokaisella vitun hienolla asialla on kääntöpuolensa. Nimittäin, kyllä vain, harjoittelu on palkaton.

Toimintasuunnitelma loppukevääksi:

Vietän nyt viimeiset pari kuukautta Lontoossa, yrittäen nauttia vapaudesta, vaikka koulussa on sata ja yksi tehtävää. Kunhan pääsen läpi kursseista, muu ei oikeastaan enää kiinnosta. Mulla on mun unelmien työharjoittelupaikka odottamassa kesäkuun alusta Helsingissä. Eli muutan takaisin Suomeen.

Pitää uskaltaa ottaa ote. Täytyy uskaltaa yrittää ja kokeilla. Koskaan ei tiedä, jos se vaikka nappaakin tai valinta/onni osuu kohdalle. Pitää myös olla valmis joustamaan, näkemään valintojen seuraukset. Kivet vierivät eteenpäin, jos jaksaa uskoa ja tehdä töitä unelmien eteen, jossain vaiheessa ne alkavat kantaa hedelmää. Täytyy uskoa, mutta myös olla varovainen. Maailma on täynnä paskoja ihmisiä. Vain itseensä voi luottaa. En halua, että mua käyttää kukaan enää koskaan hyödykseen.


Haluan sellaisen elämän, jota voin myöhemmin katsoa ja olla ylpeä siitä että seurasin omaa sydäntäni ja luotin omaan intuitiooni. Mulla on paha tapa kuunnella turhan paljon toisten ihmisten mielipiteitä ja neuvoja. Saatan välillä siinä sopassa unohtaa oman visioni. Haluan katsoa myöhemmin itseäni peilistä ja nähdä kuvajaisen, jonka olen itse muovannut, en muukalaista, joka on mennyt muiden tahdon ja ideoiden perässä väärälle polulle.


Tuolla työharjoittelussa saan tehdä juuri niitä työtehtäviä, joista olen unelmoinut ja jotka vastaavat sitä mitä haluan koulun jälkeen tehdä, mutta teen sen kaiken palkatta. Sellaista on tämän päivän meno. Saan oikeasti toimituksessa vastuuta, enkä tule keitteleen vain kahvia ja luuttuamaan lattioita.

Mun viimeviikon lemppari kirosana oli palkaton työharjoittelu.

Mietityttää, että olisiko mun sittenkin pitänyt mennä tekemään jotain muuta, leimata sen päälle sana "työharjoittelu" ja netota jotain harjoittelijan palkkaa. Hurraa vain.

Nämä on näitä elämän pieniä dilemmoja.

Murphy.

Tein kuitenkin valintani ja seison sen takana, vaikka lokit kakkisivat päälleni ja aallot löisivät kaikella mahdilla vastaan estäen mun etenemistä elämässä siihen suuntaan kuin haluan.

Eli pääsin tosta palkattomuudesta yli hiukan asiaa pyöriteltyäni ja sulateltuani. Kyllä mä selviän, lupasin itselleni. Ei mua jätetä yksin tän asian kanssa. Perheessä on ihmisiä, joilla on vuokrakämppiä. Varmasti joku niistä on valmis vuokraamaan sen mulle hiukan halvemmalla? Varmasti joku on niin epäitsekäs ja perhesiteisiin ja oman suvun lojaaliuteen  voi aina luottaa?

Wrong.



No, karma korjaa satonsa ennen pitkää. Melkein naurattaa, koska mä olen niin monta kertaa todistanut karman voiman. Se ajatus hivelee mun sielua.

Ei kyllä hirveästi sympatioita heru.

Onneksi faija, mun elämäni suurin sankari tulee auttamaan Suomen päässä sen kämpän löytämistä. Äiti kans.

Mä en kuitenkaan tule koskaan enää nyrpistään nenääni ihmiselle, joka joutuu luopumaan unelmistaan sen takia, koska niillä ei ole varaa niiden saavuttamiseen. Mä tiedän miten hankalaa unelmista kiinnipitäminen on nykymaailmassa.

Missä vaiheessa tulee katto vastaan? Tukia halutaan vetää pois kaikilta, asuntojen ja vuokrien hinnat on pöyristyttäviä... Pitäisi hankkia kaksi työtä, jos haluaa pystyä elättämään itsensä PK-seudulla.

Toivottavasti löytyisi ennen kesää edes joku suht kiva kimppakämppä, jossa olisi mulle vapaa huone. Toivottavasti saan illoiksi ja viikonlopuiksi jonku suht miellyttävän duunin. Se tarkoittaa etten tule paljon vapaata näkemään jatkossa. Että nautitaan tästäkin nyt, kun vielä voidaan. Vähän itkettää.


Silti, tajusin pari päivää sitten erään hassun asian. Vaikka mulla ei ole kaikkea, niin silti ne asiat mitä olen saanut ja saavuttanut ovat korvaamattomia. Mä olen niin ylpeä ja kiitollinen elämästä, joka mulle on annettu.

Huonomminkin voisi mennä.


Mä asun Lontoossa, saan opiskella aloja, jotka kiinnostaa, mulla on muutama kultaakin arvokkaampi ystävä, mulla on ihana rakastava perhe ja turvaverkosto, miinus muutama takinkääntäjä. Mä olen terve ja elämä hymyilee.

Mä olen vapaa kuin taivaan lintu. Näin ei tule välttämättä aina enää olemaan, joten nautitaan siitäkin tunteesta vielä kun voidaan.


Tuntuu, että tää on nyt sitä, että olen kärsinyt ja tehnyt duunia viimeiset vuodet ja nyt pikkuhiljaa saan alkaa kerätä töitteni hedelmiä. Olen ollut tietenkin onnekas ja joissain asioissa vähemmän onnekas, mutta all in all... Nyt ollaan plussan puolella.

Mutta missä vaiheessa mun ei tarvitse enää tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta eurosta/punnasta jonka kulutan ja jokaisesta minuutista minkä tuhlaan turhuuteen?

Kaikkea ei voi saada, mutta mitä hauskaa siinäkään olisi? Jos olisin elämässä saanut kaiken mitä halusin vain sormia napsauttamalla olisiko mulla aitoja unelmia ja asioita, jotka haluan saavuttaa itse, tekemällä töitä, en kipuamalla isukin tai äiskän vanavedessä liian nuorena siihen pisteeseen, missä voin vain saada kaiken haluamani.

Saisiko siitä samanlaista tyydytystä?

Tuskin.

Isääni lainatakseni, nämä kaikki asiat karaisevat ja jalostavat minusta huomattavasti paremman ihmisen.


Mä juon nyt kupposen teetä. Tee tekee kaiken aina paremmaksi.



xo D o M

"Two things define you. Your patience when you have nothing, and your attitude when you have everything."


English Summary:

Hey

So I got the internship of my dream. But it’s an unpaid one.

That’s why I’ve been rather tight-lipped about the whole ordeal lately. After thinking and pondering for a while; should I follow my dreams and do stuff that will be unbelievably beneficial in a long haul or should I keep searching and settle for something mediocre that may pay me some compensation in return of my efforts.

I chose to take a leap, again, and accepted the unpaid internship. Like I said, it looks pretty amazing. The company is actually interested in me and my professional development, so that’s all that matters.

However, I will never again judge people who cannot afford to follow their dreams. Believe me, I know how tough it can be.

Lulled to false hope and security, that someone close to me can lean in and help me out. You know, someone in the family or close by.

Turned out I could not trust my life on that.

Yes, I’m angry and feel slightly betrayed, but such is life.

You know what else believe in? Karma. If something is certain, karma will get you in the end. That’s all I say.

Thank god majority of my family and relatives understand and are supportive. I’m sure this is just another obstacle that I can overcome with the support of my close ones.

And if not. Well, I guess I’ll be homeless, working unpaid job, some shit of job to get the bills and life paid and not having any free time.

I made this decision and I stand by it.

It will all come back in the end.

xo D o M
Pin It Now!

4 kommenttia:

  1. Viisaita sanoja kuoma!

    VastaaPoista
  2. Rehellisesti, olin kokoajan sitä mieltä, että oot hullu, jos et ota sitä duunia vastaan. Rahajuttujen kanssa pärjää aina, mutta tollasia tilaisuuksia tulee aniharvoin. Uskon, että pärjäät. Rankkaa se tulee olemaan, kun pitää tehdä työn lisäksi vielä työtä elääkseen, mutta ku oot tollanen pieni sisupussi, ni you'll make it. I believe in you.
    -T

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thanks babe... :) Kyl mä pärjään. Ja olisin ollut katkera itelleni myöhemmin, jos en olisi ottanut sitä paikkaa.

      Poista